Kun ylitämme omat rajamme, kohtaamme ikuisuuden. (Abbe Pierre)

Minä putosin. Putosin kovaa ja hajosin. En jaksanut enää eteenpäin, kohtasin omat rajani. Mutta sen sijaan, että olisin kohdannut lopun, kohtasinkin ikuisuuden. Jumalan ikuisuuden. Silloin opin ymmärtämään Jumalan suuruuden ja ihmisen pienuuden.

”Joskus kun olen aivan yksin ja maailma tuntuu niin painavalta…”

En tiennyt, että hylkääminen sattuu näin paljon. En tiennyt, että  ihminen voi mennä näin rikki. En tiedä minne olen menossa tai minne pitäisi mennä, ajelehdin vain paikallaan. Ei ole voimia tarttua mihinkään kiinni. Millään ei ole enää väliä, olen jäänyt yksin pimeään maailmaan.

”Mä rukoilen pimeyteen, auta mua en yksin jaksa…”

En jaksa enää askeltakaan eteenpäin. Omat voimat loppuivat jo aikoja sitten. Kipu ja tyhjyys nielevät kaiken sisäänsä. En jaksa enää uskoa, en toivoa, en rakastaa. Kerran minulla oli unelmia, mutta nyt ne ovat särkyneet. Jäljelle ei ole jäänyt mitään omaa.

”Mä rukoilen Sua enkä huomaa kuinka jo kannat minua…”

Kun ihminen revitään rikki ja omat voimat loppuvat, jäljelle jää vain Jumalan lupaukset. Lupaus siitä, että kerran kyyneleet kuivataan ja haavat sidotaan. Lupaus siitä, että Jeesus kantaa eteenpäin silloinkin, kun omat voimat loppuvat. Lupaus siitä, ettei minun tarvitse hetkeäkään olla yksin. Jäljelle jää se todellisuus, että Jumala on rakastanut ihmistä niin paljon että antoi poikansa Jeesuksen kuolla jotta ihmisellä olisi mahdollisuus elämään Taivaassa. Jotta olisi mahdollisuus elämään ilman kipuja.

”Tän pimeyden on pakko loppua…”

En tiedä, koska kipu lakkaa. En tiedä, miksi näin tapahtuu. En ymmärrä paljoakaan Jumalan suunnitelmista, mutta Jumala on luvannut että kerran kipu lakkaa. Kerran särkynyt on taas ehjä. Vaikka tie on nyt pimeä, voin jäädä sen Jumalan lupauksen varaan, että kerran pimeyden on väistyttävä.

Niin pysyvät nämä  kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä  on rakkaus. (1.Kor.13:13)

Niin ne pysyvät. Mutta ei sen takia, että minä jaksaisin uskoa, toivoa tai rakastaa. Ne pysyvät sen takia, että Jumala on rakkaus. Ne pysyvät sen takia, että Jeesus antaa meille tulevaisuuden ja toivon. Ne pysyvät sen takia, että usko on lahja eikä riippuvainen siitä mitä me olemme tai teemme. Jos edes pieni osa uskosta, toivosta tai rakkaudesta olisi minun varassani, olisin jo kauan sitten joutunut hukkaan. Jumala tiesi sen, ja siksi Jeesus teki kaiken minun puolestani.

Otan siis askeleen eteenpäin Jumalan voiman avulla. Se kantaa. Otan toisen askeleen. Sekin kantaa. Kolmas askel. Vieläkin Hän pitää kiinni. Askel kerrallaan, hetki kerrallaan, Jumalan voimassa. Joskus pienen hetken ajan näen auringon paisteen pilvien takaa muistutuksena siitä, että vaikka pilvet olisivatkin auringon edessä, ne eivät voi aurinkoa sammuttaa. Ja kerran niiden pilvien on väistyttävä kokonaan.

”Nallestiina”