Solmu, tuplaus, kiristys, kaverin tarkistus, lupa ja seinälle. Aluksi eteneminen on suhteellisen helppoa, kädet ja jalat löytävät paikkansa hyvin. Lattia loittonee ja katto lähestyy. Tunnen kuinka lihakset käsissä ja jaloissa tekevät työtä kiivetessäni korkeammalle ja korkeammalle.

Seuraava kädensija on kaukana. Pääsenköhän minä sinne saakka? Ponnistan jaloillani ja saan käteni perille saakka. Kiipeäminen voi taas jatkua. Kädet hikoavat jo kovasti, otetta pitää välillä korjata. Taas kädensija on kaukana. Kurkotan, mutta en saa otetta. Pysähdyn hetkeksi ja levähdän. Vähän mankkaa käsiin ja ote pitää taas paremmin.

Kiipeäminen tuntuu jo käsissä. Otteet eivät tahdo pitää, etenemistä joutuu miettimään tarkemmin. Otan kiinni seuraavasta kädensijasta ja tunnen kuinka sormet luistavat. Ote ei pidä kunnolla, pelottaa. Lattia on kovin kaukana. Yritän siirtää jalkaani parempaan paikkaan, mutta käsistä loppuu voimat. Tunnen kuinka otteeni irtoaa ja putoan.

Samassa tunnen valjaiden kiristyvän lantion ja reisien ympärillä. Turvaköysi kiristyy eikä varmistaja päästä irti. Putoan vain köyden varaan, en kovinkaan pitkälle. Luotin varmistajaan, luotin ettei hän anna minun pudota. Silti se hetki pelotti. Kun ymmärsi, että oma ote ei enää pidä, että ei jaksa enää eteenpäin. Tällä kertaa pääsin tähän saakka, ensi kerralla ehkä pidemmälle.

Kiipeilyssä parasta on rajojensa kokeileminen. Kiivetä niin pitkälle kun pääsee, kokeilla eri reittejä, helpompia ja vaikeampia. Välillä putoaa, mutta kuitenkin voi luottaa siihen, että toinen ottaa vastaan ja taas voi jatkaa eteenpäin. Kiipeilijöiden kesken vallitsee myös käsittämätön yhteishenki. Kokeneemmat neuvovat etenemisessä, antavat vinkkejä miten päästä vaikeiden kohtien yli. Silti vasta aloittaneet ja monta vuotta harrastaneet kiipeävät sulassa sovussa, eivät väheksy toisten taitoja eivätkä korosta omia taitojaan.

Samalla tavalla on elämässä. Aloitamme pohjalta ja lähdemme kiipeämään ylemmäs, kohti tavoitteitamme. Välillä joutuu vaihtamaan reittiä tai palaamaan hieman taaksepäin, kun aiottua reittiä ei pääsekään etenemää. Välillä täytyy pysähtyä levähtämään, kun voimat loppuvat. Välillä pelottaa olla niin ylhäällä kun miettii putoamista. Kuitenkaan koskaan ei putoa alas saakka. Voi pudota kymmenen senttiä tai useamman metrin alaspäin, mutta koskaan ei putoa maahan saakka. Aina on joku varmistamassa ja ottamassa kiinni, jos oma ote irtoaa.

Elämämme kiipeilyseinällä varmistajana on Jumala. Itse roikumme köyden toisessa päässä ja Jumala pitää kiinni toisesta päästä. Hän on kokenut kiipeilijä, joka tuntee kaikki reitin vaikeudet. Hän ohjaa meidät vaikeiden kohtien yli ja kannustaa jatkamaan, vaikka oma usko horjuisikin. Hän ottaa kiinni, jos oma ote irtoaa.

Tärkeää on kiipeilijän ja varmistajan yhteistyö. Kiipeilijä ei saa edetä niin nopeasti, että varmistaja ei kerkeä kiristämään köyttä. Varmistaja määrää tahdin, muuten kiipeilijä putoaa otteen irrotessa pitkän matkan. Ja jos lähtee kiipeämään ilman varmistajaa, kukaan ei ole ottamassa kiinni jos oma ote ei enää pidä.

kls. uinuen.: ”Tiedän sen pidät kädestäni kiinni / vaikka päästäisinkin irti / armos mua kannattaa…”

Jaana